Korkeakoulutuksen saavutettavuussuunnitelmaa valmisteleva ohjausryhmä aloitti työskentelynsä eilen. Edustan ohjausryhmässä SAMOKia ja saatoin luonnehtia tapaamista jälkikäteen työkavereilleni sanoin “paras kokous ikinä” – ja hyvä se olikin. Ryhmässä käytiin asiantuntevaa keskustelua koulutuksen saavutettavuuden haasteista. Ohjausryhmän jäsenillä on erilaisia taustoja, mikä toi keskusteluun useita näkökulmia. Ilahduttavaa oli, että puheenvuoroista välittyi innostus ja asian kokeminen tärkeäksi. Eikä ihme, olin odottanut itsekin ohjausryhmän työtä melkein malttamattomana.

Mistä siis on kyse?

SAMOK on useita vuosia tehnyt vaikuttamistyötä sen puolesta, että Suomeen laaditaan koko koulutuspolun kattava saavutettavuussuunnitelma, joka tarkastelee koulutukseen pääsyä erityisesti huomioiden aliedustetut ryhmät. Tavoite otti harppauksen eteenpäin, kun saavutettavuussuunnitelman valmistelu kirjattiin viime vuonna Rinteen ja sittemmin Marinin hallitusohjelmaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriö asetti kesällä saavutettavuussuunnitelman laatimista varten selvityshenkilön, tiedepaneelin ja ohjausryhmän. Selvityshenkilön tehtävänä on kartoittaa nykytilaa ja haasteita sekä laatia suosituksia toimenpiteiksi. Nimensä mukaisesti ohjausryhmä ohjaa selvityshenkilön työskentelyä, tiedepaneeli tukee asiantuntemuksellaan selvityshenkilön ja ohjausryhmän työtä. Lisäksi syksyn mittaan tullaan kuulemaan useita asiantuntijoita ja sidosryhmiä, jotka edustavat esimerkiksi erilaisia vähemmistöjä.

Tulevan vuoden aikana tulemme tarkastelemaan suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuuksia ja heikkouksia. Koulutusjärjestelmämme on maailman huippua ja kykenee tasaamaan taustoista tulevia eroja – mutta ei kaikilta osin. Monella vähemmistöön kuuluvalla koulutuspolku katkeaa liian aikaisin, monet koulutusalat ovat vahvasti sukupuolittuneita ja  perheen sosioekonominen asema vaikuttaa lasten pärjäämiseen koulussa (kirjoitin aiemmin aiheesta tässä blogissa). Oman haasteensa tuo myös se, ettei ole olemassa tarpeeksi tutkimustietoa siitä, miten esimerkiksi vähemmistöjen koulutustaso eroaa muusta väestöstä. Näihin lähdemme hakemaan muutosta.

Saavutettavuussuunnitelman suurin haaste tulee todennäköisesti olemaan se, miten toimenpiteet saadaan tuotua käytäntöön. Vaarana on, että toimet jäävät pintapuolisiksi ja kaikkialla puhutaan saavutettavuuden tärkeydestä, mutta käytännössä se ei näy. Eilisessä kokouksessa kerroin toivovani, että tämä työ tulee muuttamaan koulutusjärjestelmän rakenteita. Tällä tarkoitan, että tulevaisuudessa kaikessa toiminnassa tarkastellaan sitä, onko tämä saavutettavaa ja kuinka se vaikuttaa erilaisiin opiskelijoihin. Koulutusta tulee suunnitella opiskelijoiden moninaisuus huomioiden. Tämä voi tarkoittaa erityisjärjestelyjä, mutta myös perusteiden tarkastelua ja joustavuutta. Esimerkkinä voidaan ottaa esiin vaikkapa opintojen vaatimat kirjoitustaidot: suunnitellaanko kurssit siitä lähtökohdasta, että kaikilla opiskelijoilla on sama kyky tuottaa korkeakouluopintojen vaatimalla tasolla tekstiä? Vai olisiko syytä ottaa huomioon, että monella saattaa hyvin erilaisista syistä olla tarve tuelle kirjoittamisen kertaamisessa ja harjoittelussa: edeltävistä opinnoista on voinut kulua pitkä aika, äidinkieli on muu kuin suomi, oppimisvaikeudet vaikeuttavat kirjoittamista, taustakoulutus ei ole riittävästi valmistanut korkeakoulutasoiseen kirjoittamiseen ja niin edelleen. Opetusta tulisi siis suunnitella erilaiset lähtökohdat huomioiden.

Tässä on omasta mielestäni saavutettavuussuunnitelman ydin: muutetaan järjestelmää, tuodaan siihen joustavuutta ja monipuolisuutta, ei yritetä saada kaikkia samaan muottiin.

Hannele Kirveskoski
hyvinvointipolitiikan asiantuntija