20.11.2023 | Blogi

Vieraskynä: Vammaiset ihmiset ovat usein näkymättömiä korkeakouluissamme

Kukaan ei oo ikinä kysyny multa, jos mulla on kohtuullisen mukautuksen tarpeita.

Vammaistutkimuksen opintokokonaisuus aloitettiin vuonna 2014 Helsingin yliopistossa, ainoana yliopistona Suomessa. Ennen kurssini alkua, kysyn aina opiskelijoiltani, jos heillä on vammaisuuteen liittyviä tarpeita, joita voidaan ottaa huomioon kurssissani. Useat vammaiset opiskelijat reagoivat tänäkin päivänä samalla tavalla – ei heiltä ikinä kysytty kohtuullisen mukautuksen mahdollisuudestaan korkeakoulussa, vaikka YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimuksen mukaan kohtuullinen mukautus on heidän oikeutensa (artikla 2). Vammaisuuteen liittyvä tieto on yksityistieto tai vähintään terveystieto, ja ei kukaan tarvitse antaa sitä pakosta. Siksi minun kysymykseen vastaaminen on vapaaehtoinen ja mahdollisuus heille.

10 vuoden jälkeen, olen pikkuhiljaa oppinut heiltä sitä, että voisin suunnitella kurssini siten, että melkein kaikkien tarpeet ovat jo alusta saakka huomioitu. Esimerkiksi kaikki mukaan lukien viittomakieliset tulkit saavat opetusmateriaalit etukäteen; opiskelijoilla on vaihtoehtoiset tavat osallistua tehtäviin; opetustila on esteetön ja saavutettava; kuvamateriaalit ovat selkeästi tekstinä myöskin avattu; ääni-pohjaisella materiaalilla on tekstitys mukana ja niin edelleen. Ne ovat pieniä kohtuullisia muutoksia, jotka ovat varsin helppoja, etenkin kun kysytään etukäteen. Silti tämä ei edelleenkään tapahdu monissa korkeakoulujen kursseissa.

Viime vuonna Helsingin yliopiston Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toimikunnan voimin järjestettiin vammaisinkluusion teemavuoden koulutuksia ja toimintoja koko vuoden aikana yhteistyössä Rampaopiskelijat ry:n kanssa. Rampaopiskelijat ry:n vammaisten opiskelijoiden kanssa toteutettiin tutkimus, jossa haastateltiin vammaisia opiskelijoita meidän yliopistossamme. Tutkimuksen tuloksien mukaan tilanne on suorastaan karu. Heidän mukaan vain yksittäiset opettajat auttavat heitä. Vammaiset opiskelijat tavoittavat opettajia ja pyytävät kohtuullista mukautusta mutta liian usein ”yhdenvertaisuuden” nimellä he eivät saa mitään mukautusta, vaikka tarpeet johtuvat vammaisuudesta. He totesivat, että moni opettajat eivät edes vastanneet mailiin.

Korkeakouluissa on opintopsykologit, jonka avulla vammainen opiskelija saisi lausunnon omasta tarpeesta. Paljastamatta terveystietojaan, opiskelija voisi kertoa tarpeistaan opettajille tällä lausunnolla. Tutkimuksen osallistujat toivat esille, että jono on valitettavasti liian pitkä ja ajankohtaista palvelua ei saanut. Näiden oppimiseen liittyvien vaivojen lisäksi heidän pitää usein taistella myöskin vammaisetuuksien saamisen kanssa ja järjestää itse vammaispalveluja kuten henkilökohtainen avustaja, kuljetus tai viittomakielen tulkki. Vain ystävät tai/ja perhe auttavat heitä, he toteavat. Nämä kuormittavat vammaisia opiskelijoita todella paljon ja monen mielenterveystila heikkenee korkeakoulumme pedagogiikanja kokonaisvaltaisen kulttuurin takia. Kysymys kuuluu: Haluammeko olla osa tätä systemaattisesti syrjivää rakennetta vai osa muutosta?

Keväällä 2023, olin Harvardin yliopistossa opettamassa vammaistutkimusta. Samalla kävin yliopiston vammaispalvelun yksikössä, josta vammaiset opiskelijat saavat palvelut yhden luukun periaatteella. Siellä on esimerkiksi saavutettavuusohjeet, kampuksen saavutettavuuskartta, ja muut palvelut koottuina yhteen paikkaan. Tämä yksikkö valmistelee lausunnon ja myöskin lähettää sen opettajille, jotta opiskelijan ei tarvitse kohdata opettajia yksitellen. Suomessakin Aalto yliopistossa ja Turun yliopistossa työskentelevät vammaisuuteen keskittyvät työntekijät: Antti Raike ja Paula Pietilä. Jokaiseen korkeakouluun tarvitaan vammaisuuden ja saavutettavuuden asiantuntijaryhmä, joka voisi muuttaa korkeakoulun pedagogiikkaa ja kulttuuria inklusiivisemmaksi.

Maailman terveysjärjestön uuden raportin mukaan 16% maailman väestöstä on vammaisia ihmisiä. Se on joka kuudes. Siksi meidän pitäisi olettaa, että korkeakouluissamme on huomattava määrä vammaisia ihmisiä, vaikkei vamma aina näy päälle päin. Nyt olisi korkea aika radikaalisti muuttaa korkeakoulujen pedagogiikkaa ja kulttuuria. Ilman radikaalia muutosta sosiaalinen kestävyys ei toteudu. Oletteko te mukana?

Kirjoittaja: Hisayo Katsui, Vammaistutkimuksen professori, Helsingin yliopisto