05.10.2020 | Blogi

Hannele Kirveskoski

“Olen niin tottunut puskemaan itsekseni, etten oikein edes tiedä, mitä voisin tarvita”

Opiskelen sosiaalialaa kolmatta vuotta. Korkeakouluun hakeutumisessa kesti aika pitkään, sillä peruskoulu ei mennyt kaikilta osin hirveän hyvin ja sen jälkeen kokeilin paria eri alaa ammattikoulutuksen puolella. Minulla on lukihäiriö ja ADHD, jotka ovat vaikeuttaneet opiskelua varsinkin ennen diagnoosin saantia.

Peruskoulussa oppimiseen vaikutti ennen kaikkea se, että 90-luvulla lukihäiriötä “ei ollut olemassa”. Sitä ei tunnistettu, puhumattakaan, että sitä olisi ymmärretty. Ennen diagnoosin saamista sain käytännössä kuulla olevani tyhmä. Vasta, kun olin vaihtanut yläasteella koulua pari kertaa ja jäin lopulta luokalle, asia tutkittiin ja minulla todettiin vaikea lukihäiriö. Sitä oli edeltänyt ensimmäinen burnout jo 13-vuotiaana. Olin joutunut näkemään aivan valtavasti vaivaa saadakseni edes kelvollisen numeron. Ei ole kovin motivoivaa, että tekee hirveästi työtä, mutta se näy ollenkaan arvosanassa. Lopulta en enää edes yrittänyt – miksi yrittäisin, kun en kuitenkaan osaa?

Peruskoulu- ja ammattikouluaikanani en saanut erityisjärjestelyjä, kuten esimerkiksi lisäaikaa kokeiden tekemiseen. Vaikka asiasta kertoi opettajalle suoraan, ymmärrystä ei yleensä löytynyt. Niin nuorena en myöskään osannut vaatia erityisjärjestelyjä, vaan tyydyin tilanteeseen ja opettelin pärjäämään sen kanssa. Käytännössä se tarkoitti sinnikkyydellä läpi puskemista, mikä on pidemmän päälle uuvuttavaa.

Lukihäiriön lisäksi minulla on ADHD, joka diagnosoitiin vasta, kun olin 26-vuotias. Se oli helpotus: en ole tyhmä, aivoni vain toimivat eri tavalla. En koskaan uskonut, että minusta olisi opiskelemaan korkeakouluun ja se myös sanottiin peruskoulussa suoraan. Olen nyt todistanut toisin ja pärjännyt opinnoissa hyvin. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Varsinkin alussa mietin jatkuvasti, pitäisikö vain jättää kesken, että en pärjää, että olen liian tyhmä.

Aloittaessani korkeakouluopinnot kohtasin aiemman, heikon opintomenestykseni aiheuttamat haasteet. Lisäksi lukihäiriödiagnoosin saaminen melko myöhään vaikutti sanavarastoni kehittymiseen. Jouduin korkeakouluopinnot aloittaessani esimerkiksi opettelemaan aivan alusta sen, miten kirjoitetaan esseitä. Meillä oli kyllä kirjoittamisen opettelua, mutta olisin tarvinnut vielä enemmän ja perusteellisempaa opetusta. ADHD ja lukihäiriö yhdessä aiheuttavat sen, että minun on tehtävä paljon töitä opintojeni eteen. Joudun esimerkiksi joskus lukemaan saman tekstin moneen kertaan sisäistääkseni asian. Myös kirjalliset ohjeistukset ovat hankalia ja joudun usein kysymään opettajilta  selvennystä niihin. Minun on oltava opinnoissani todella järjestelmällinen ja suunnitelmallinen koko ajan, jotta koko homma ei leviä käsiin.

Minun on vaikea kertoa, miten korkeakoulutusta voisi tehdä paremmin saavutettavaksi – olen niin tottunut puskemaan itsekseni, etten oikein edes tiedä, mitä voisin tarvita. Ennen kaikkea toivon ymmärrystä oppimis- ja keskittymisvaikeuksista kärsiviä kohtaan. En ole tahallani ärsyttävä tai tyhmä, jos joudun kysymään monta kertaa selvennystä kirjallisiin ohjeistuksiin. Korkeakouluopintojeni aikana minulla on ollut yksi opettaja, joka on tehnyt minulle oikeasti sellaisen olon, että en häiritse häntä ja voimme miettiä yhdessä minulle sopivia vaihtoehtoja. Lisäksi on ollut tilanteita, joissa olen kertonut lukihäiriöstä ja lisäajan tarpeesta, mutta opettaja ei ole suostunut siihen, koska kaikilta vaaditaan samat asiat. Se on inhottavaa, koska lukihäiriöön liittyy valmiiksi stigma ja sen kertominen sekä erityisjärjestelyjen pyytäminen tuntuvat jo lähtökohtaisesti vaikeilta. Ehkä siis toivoisin, että opettajilla olisi tarpeeksi tietoa oppimisvaikeuksista ja korkeakouluilla olisi  yhtenäiset ohjeistukset esimerkiksi erityisjärjestelyistä, jotta niitä noudatettaisiin yhdenmukaisesti. Lisäksi on tärkeää miettiä oppimateriaalien saavutettavuutta. Lukihäiriöisille tietyt fonttityypit ovat helpommin hahmotettavissa. Vaihtamalla oppimateriaalien tekstit sopiviin fontteihin muut eivät edes huomaisi eroa, mutta minulle se olisi oppimiseni kannalta merkittävää.

Korkeakoulussa opiskelu on hyvin itsenäisiä ja omista asioista pitää kyetä huolehtimaan. Ymmärrän sen, olemme aikuisia ja vastuuta pitää ottaa – mutta kuitenkin silloin, kun apua pyytää, sitä pitäisi olla saatavilla. Varsinkin nyt, kun opiskelu on siirtynyt pitkälti verkkoon, olen kokenut jääneeni todella yksin. Suuri osa opinnoista tehdään itsenäisesti ja etäopiskelun takia on normaalia enemmän tehtäviä ja luettavaa.

Tilanteeni ei toki ole kenenkään vika, mutta toivon ymmärrystä. Saadakseni hyvän arvosanan sen eteen pitää tehdä hirveästi töitä. Vaikka tiedän, että on diagnoosi ja toimin eri tavalla, alitajuisesti sitä aina potkii itseään, että v***u kun oon tyhmä. Opiskelu vaatii aikaa, vaivaa ja sinnikkyyttä. Lopulta se on todella uuvuttavaa ja palautumiselle jää vähemmän aikaa – sitä ei käytännössä ole. ADHD tekee sen, että palautumisaikaa tarvitsisi vielä enemmän. Opiskelijana on kuitenkin pakko käydä satunnaisesti töissäkin, mikä hankaloittaa tätä kaikkea entisestään. Pitäisi muistaa samalla pitää huolta kodista ja terveydestä. Kaikki tämä johtaa siihen, että on koko ajan joko ylivireystilassa tai sitten siihen romahtaa kokonaan. Tasapainottelu on vaikeaa.

-Marianna

**

SAMOK kampanjoi tänä syksynä saavutettavamman korkeakoulutuksen puolesta. Tämä blogi on osa kampanjaa #moninainenAMK