Mertsi Ärling: Heikkolahjaisesta romanipojasta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi

 Kategoria Blogi

Juureni ovat erittäin perinteisessä maalaisromanikodissa Etelä-Pohjanmaalla Kristiinankaupungissa, missä kävin aikoinani kuusi ensimmäistä kouluvuottani melko tavallisen pojanviikarin arvosanoin. Eri syitten takia murrosikäisenä muutin pienestä maalaiskaupungista suureen kaupunkiin Turkuun, jossa hyvin nopeasti suurisilmäisen ja hieman uuvatin oloisen pojan takinliepeisiin tarttui ison kaupungin ongelmia tuoden haasteita. Ei aikaakaan, kun sain istua tämän tästä erilaisen lääkäreiden ja psykiatrien sekä auttajien jututettavana. Tällöin ylleni laskettiin ”diagnoosi”; ”erittäin heikkolahjainen romanipoika”, jonka sisältöä mietin vielä tänäänkin 47-vuotiaana. Minua verrattiin tuolloin debiiliin. No kaikki ei aina mene niin kuin Trömsöössä.

Tänään katselen ylioppilaaksi kirjoittaneiden aikuisen lasten isänä ja ensimmäisen lapsenlapsen ukkina sekä pitkän ja laajan koulutuksen omaavana yhteiskunnallisena vaikuttajana yhden maamme arvostetuimman ammattikorkeakoulun – Diakin – viidennen kerroksen lasiseinistä ulos edessäni näkyvää kaunista maisemaa ja mietin tuota saamaani diagnoosia minusta… Pysähtyminen tähän hetkeen saa minut tuntemaan myös pientä ylpeyttä siitä, että ihan tavallisen maalais- ja mustalaiskodin poikana olen täällä muiden korkeasti koulutettujen ihmisten kanssa korvat samalla tasolla tekemässä työtä. En heikkolahjaisena tai romanina, vaan koulutettuna asiantuntijana, Mertsinä. Saan tehdä työtä, missä mahdollistetaan, että kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet osallisuudessa, koulutuksessa ja työllisyydessä. Työtä sellaisen maailman eteen, jossa ketään ei jätetä. Minulla on siis unelmatyö, jota rakastan! Yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi siihen kuuluu valmentavaa johtajuutta sekä kehittämis- ja innovaatio- sekä tutkimustehtäviä ammattikorkeakoulussa. Viimeisin ylpeyden aiheeni on lähes kaikkien suomalaisten huulille noussut #Työni-kampanja, joka vahvasti edisti yhdenvertaisuuden toteutumista työelämärekryissä.

#Työnimi-kampanjan palkintoseinä Diakissa. Kampanja saavutti mm. Vuoden viestintätyö, Arvoteko, julkkishallinto ja rohkea teko sekä rekrytointiteko -palkinnot yli 15 muun kansallisen ja kansainvälisen palkinnon lisäksi. Se todettiin myös kaikkien aikojen menestyneimmäksi ammattikorkeakampanjaksi.

Ikuinen oppija jo alusta-alkaen 

Olen vankkumaton elinikäisen ja jatkuvan oppimisen kannattaja. Koen myös olevani opiskelemisen jonkinnäköinen asiantuntija tai vähintäänkin kokemusasiantuntija, sen verran erilaisia opintoreittejä ja opiskelumalleja on tullut käytyä lävitse. Aloitin aikoinani kuudennella luokalla jättämäni peruskoulun loppuunsaattamisen uudelleen aikuisiällä, muistaakseni 21-vuotiaana ja heti perään jatkoin ns. kolmoistutkinnon, jossa suoritettiin ammatillinen tutkinto, ylioppilastutkinto sekä koko lukion oppimäärä samalla kertaa. Olen nyt 47-vuotias ja opiskelen edelleen. Vuosien väliin mahtuu useita erilaisia koulutuksia ja koulutusmalleja, jotka ovat edistäneet uraani, kompetenssiani ja osaamistani. Olen nyt ensihoitaja-sairaanhoitaja, diakonissa YAMK sekä minulla ammatillisen opettajan pätevyys sekä useita johtamiseen liittyviä tutkintoja. Olen myös hakenut laajuutta osaamiseeni viestinnän ja markkinoinnin sekä teologian koulutuksista. Ja ihan näinä päivinä on alkamassa ylemmän korkeakoulun diplomikoulutus kriisi- ja poikkeusolojen asiantuntijuuden ja johtamisen parissa sekä plakkarissa on odottamassa hallintotieteiden maisterin opinnot eli monen näköistä on heikkolahjainen romanipoika ehtinyt ja ottanut haltuun näiden vuosien aikana.  

Erityishuomiolle on tarvetta, mutta se ei voi olla itse tarkoitus

Erilaisten opiskelijoiden ja oppijoiden takana olevien ihmisten tarpeiden huomioiminen, osallisuus ja saavutettavuus on varmasti parantunut niistä ajoista, kun ensimmäisen kerran opiskelemisen luvattuun maailmaan itse astuin. Edellä mainittuihin opiskelemisen kompleksiuuteen vaikuttaa moni asia, jotka minun näkökulmastani kehittyvät koko ajan, melkeinpä sitä mukaan, kun arkielämän todellisuus pakottaa kehittämään käytänteitä. Ehkä suurimpina vaikuttavina tekijöinä ovat työelämälähtöisyyden ja perhe-elämän sekä jatkuvan oppisen kombinaation haltuun ottaminen sekä ketteryys. Toisaalta haasteita luo myös paraabelin reunoilla olevien tarpeiden huomioiminen etenkin nyt, kun yhteiskunta huutaa työvoimapulaa. Tosiasiallinen opiskelemisen saavutettavuus ja yhdenvertaisuus tarvitsevat vielä työtä. Tähän esille tuomaani haasteeseen esimerkiksi Diakissa lähdimme vastaamaan mahdollistamalla erityishaun aliedustetuille ryhmille, kuten romanit, sekä tarjoamalla heille tukipajoja sekä sisäänpääsyyn että opintojen ajaksi ja näistä on hyviä tuloksia – toteutimme siis yhdenvertaisuutta tasavertaisuuden mahdollistumiseksi. Aliedustettujen ryhmien, kuten romanien, näkeminen eri koulutusasteilla ja ammateissa tarvitsee tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteuttamista ja samaan aikaan etenkin mainostamisessa sekä markkinoinnissa tulee tuoda esille valtavirtaistaminen, missä Virtasen Kalle tai Tamara Lindgren voivat yhtä hyvin markkinoida jotakin alaa tai tutkintoa toisilleen ristiin ja yhdessä.

Meistä jokainen ymmärtää, että on asioita ja tilanteita, joissa yhteiskunnan ja koulutusorganisaatioiden sekä opiskelijakuntien tulee satsata erityishuomiotaan, jotta saadaan osallisuuden piiriin kaikki ja yhdenvertaisuus pääsee toteutumaan, mutta samaan aikaan tulee suunnitella tämän erityishuomion jatkumo niin, että se erityisyys hälvenee ja muuttuu normaaliksi ja kaikkien käytössä olevaksi käytännöksi ilman erityisyyden leimaa. Ei kukaan halua olla iankaiken erityishuomion tai -toimenpiteiden kohde vaan osa ”normaalia”.

Minä olen, sinä olet, me olemme mahdollistajia

Katsoessani työpisteeni ikkunasta kadulla käveleviä ihmisiä, mietin, kuinka monelle heistäkin muut ihmiset tai elämä on saattanut sanoa: ”Sinä olet heikkolahjainen” syöden heissä olevan potentiaalisuuden ja tilalle on tullut ehkä syrjäytymisen lieveilmiöt. Kaikilla ei välttämättä löydy voimaa pyristellä pois päälle väkisin liimatusta diagnoosista, siksi haluan ammattikorkeakoulujen jo nyt, mutta myös tulevaisuudessa olevan vahvasti yhdenvertainen ja saavutettava kaikille myös meille erittäin heikkolahjaisille romanipojille.

Mertsi Ärling opettamassa Kainuun viranomaisia erilaisten kulttuurien kohtaamisesta sotealoilla.

Tärkeintä ei ole kulttuurien tuntemus vaan ihmisen kohtaaminen ihmisenä.

 

Mertsi ”MEDI” Ärling                          

EH/SH, diakonissa YAMK, AmO, MV/JET

Asiantuntija (TKI) – Projektipäälliköiden valmentaja/mentori

Ihmisoikeuspuolustaja 

koordinaattori (Diak)

 

Kirjoita tähän hakusana ja paina enteriä