19.10.2022 | Blogi

SAMOK

Ehdokasblogi: Lähdemmekö koskaan hiekkalaatikolta? Tekoja yhdenvertaisuuden eteen

Ammattikorkeakoulut ja opiskelijakunnat ovat vuosien saatossa kehittäneet tasa-arvo ja yhdenvertaisuustyötään. Korkeakouluissa on suunnitelmat ja paalutukset nollatoleranssille liittyen häirintään, kiusaamiseen ja rasismiin. Vietetään rasisminvastaisia teemaviikkoja ja juhlapuheissa nostetaan esiin erilaisuutta voimavarana.

Korkeakoulu voi toimia syrjinnältä ja ennakkoluuloita vapaana alueena ja näinollen toimia ympäröivän yhteiskunnan ja syrjintää kokevan henkilön välisenä turvasatamana. Kun puhutaan turvallisesta tilasta, se tarkoittaa sitä, että jokainen kohdataan omana itsenään, katsotaan silmiin ja otetaan vastaan sellaisena kuin on. Turvaton ympäristö voi ilmetä eleinä, epäluuloisina katseina ja kielessä, jota käytetään. Tila ei ole kuitenkaan tällä hetkellä turvallinen kaikille.

Opin jo lapsena virovenäläisenä, että nimeni vuoksi en ole ollut tervetullut jokaiselle hiekkalaatikolle. R-sanaa on huudeltu, sitä on käytetty painamaan alas, sulkemaan ulos ja luomaan turvattomuutta. Silloin myös opin, että minulla ei ole kotia. Virossa olin liian venäläinen ja venäjällä liian virolainen, täällä taas olin joku niistä toisista.

Punainen risti määrittelee rasismin näin ”Rasismi on ajattelutapa, joka lietsoo vihaa ja luo eriarvoisuutta ihmisten välille. Ajattelutapa kieltää jokaiselle yhtäläisesti kuuluvat ihmisoikeudet. Rasismi vahingoittaa sen kohteiksi joutuneita, mutta myös koko yhteiskuntaa.”

Nykyisen maailmantilanteen myötä monen perusturvallisuuden tunne on madaltunut ja samalla rasismi, ja ennakkoluulot ovat nostaneet päätään yhteiskunnassa, ja myös korkeakouluyhteisöjen sisällä. Hiekkalaatikko on muuttunut luokkahuoneeksi, mutta sama lapsuudessa koettu epäluulo ilmenee ajoittain ympäristössä. Ympäristössä, jonka pitäisi olla turvallinen ja antaa uusia mahdollisuuksia.

Sodan laajentuessa talvella 2022 oikeutetusti moni korkeakoulu tarjosi laajalla rintamalla tukea ja apua ukrainalaisille opiskelijoille ja näin pitikin toimia. Solidaarisuus ja apu oli vähintä mitä voimme tarjota. Kuitenkin samalla, meillä opiskeli venäläisiä ja venäläistaustaisia opiskelijoita, jotka osin kokivat jääneensä yksin. Sota on ehdottoman tuomittavaa, raakalaismaista ja väärin. Mutta samalla voi todeta, että syyn kaataminen sodasta heidän niskaansa, jotka puhuvat äidinkielenään venäjää ei ole myöskään oikein. Sota vaikuttaa rankasti pakotteiden myötä taloudelliseen tilanteeseen ja mahdollisuuksiin viimeistellä opinnot Suomessa. Mutta sota myös vaikuttaa perhesuhteisiin ja siihen, onko enää mielipiteineen tervetullut tämän päivän Venäjälle. Moni koki syyllisyyttä omasta alkuperästä, kielestä tai kulttuurisesta taustasta. Venäläistaustaiset opiskelijat palautettiin takaisin hiekkalaatikkoon missä ei ollut tilaa, olemme väärät, synnyimme väärinä.

Vaikka ihminen ei valitse maata tai perhettä mihin syntyy, ja yhteiskunnassa kannustetaan olemaan syyttämättä lapsia vanhempien virheistä, sodan sytyttyä se unohtui. Sosiaalinen media on laittanut sanojen “venäläinen” ja “Venäjä” väliin yhtäläisyysmerkin, vaikka moni Suomessa asuva venäläinen ei ole syntynyt, tai asunut Venäjällä, tai vaikuttaa sen yhteiskunnallisiin olosuhteisiin äänestämällä. Demokraattisessa valtiossa kansalainen voi vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa, mutta mitä vaikutusmahdollisuuksia on valtiossa, jossa oman mielipiteen ilmaisemisesta joudut kidutettavaksi tai vankilaan?

Korkeakoulun tehtävänä on sivistää, kasvattaa tulevia ammattilaisia työelämään, sekä aktiivisia yhteiskunnan jäseniä. Ideaalitilanteessa korkeakoululla on mahdollisuus istuttaa parempien toimintatapojen ituja tuleville ammattilaisille, esimerkiksi turvallisemman tilan periaatteiden muodossa. Tämä mahdollistaa käytäntöjen leviämisen koko yhteiskuntaan ja vähentää yhteiskunnassa esiintyvää syrjintää ja häirintää.

Vaikka käsittelen vuoden 2022 tapahtumia ja venäläisiin kohdistuvaa vihaa, se ei tarkoita ettei ongelmia ole ollut aikaisemmin, tai etteivät ne ulottuisi muihin ihmisryhmiin. Venäläisiin kohdistuva syrjintä on vain jäävuoren huippu, koska ihonvärinsä puolesta Suomessa asuvat venäläiset ovat keskimääräisesti “passing”. Meillä kaikilla on erilaiset taustat, erilaiset haasteet elämiemme suhteen ja eri kohdat jotka aiheuttavat kipua. Kaikkia maahanmuuttajia, rodullistettuja ja muita valkoisen suomalaisuuden normia rikkovia yhdistää kuitenkin kokemus
ennakkoluuloista ja niiden aiheuttamista haasteista, joihin törmäämme päivittäin. Tämän takia näin lähelle osuvan kriisin yhteydessä meidän on entistä tärkeämpää pyrkiä parempaan syrjimättömään ja turvallisempaan korkeakoulujen opiskelijayhteisöön ja suomalaiseen yhteiskuntaan.

Ammattikorkeakoulut tarvitsevat Scholars at Risk–kaltaisen ohjelman, joka turvaisi opintojen jatkamista kriisialueelta paetessa. Korkeakouluilla on suuri mahdollisuus edistää tasa-arvotyötä ja viedä hyviä käytäntöjä muualle yhteiskuntaan. Opetushenkilöstön jatkuvasta tasa-arvokoulutuksesta on huolehdittava ja oppilaitoksille tulee luoda toimintaohjeet häirintä- ja syrjintätilanteiden varalle. Se auttaa tekemään häirintää ja syrjintää näkyväksi, sekä muokkaa ja sitouttaa korkeakouluyhteisöä syrjimättömyyteen. Jos kaikkeen opetukseen kuuluisi
pakollisena opintokokonaisuuksia tasa-arvotyöstä ja syrjimättömyydestä auttaisi se lisäämään ymmärrystä ja opettaisi syrjintään puuttumisen käytäntöjä opiskelijoille. Asenteisiin ja toisten ymmärtämiseen tähtäävä tasa-arvo työ toimii sitä paremmin, mitä varhaisemmassa vaiheessa se aloitetaan koulutusjärjestelmässä, mutta korkeakoulut voivat toimia tässä suunnannäyttäjinä.

Lapsena halusin päästä hiekkalaatikolle, jolle en ollut tervetullut, mutta nyt en ole lapsi. Nyt meillä kaikilla on mahdollisuus rakentaa hiekkalaatikkoa tulevia sukupolvia varten jossa erilaisuus ei ole vääryyttä vaan rikkaus. Haluan olla sellaisen yhteiskunnan rakentamiseen takana, jossa jokainen löytää itselleen turvallisen paikan olla oma itsensä.

“En ole väärä, olen erilainen ja se on mun rikkaus.”.

 

Kirjoittaja: Diana Murashkina, ehdokas SAMOKin hallitukseen 2023