Tämä on neljäs vuoteni opiskelijakunnassa. Varmaan parempaa ajankohtaa näille vuosille ei olisi voinut sattua, jos puhutaan tapahtumarikkaudesta ja nopeista käänteistä. Näiden vuosien aikana maailma on muuttunut peruuttamattomasti. Ja niin ovat muuttuneet myös opiskelijakunnat. Aloittaessani joukkio oli huomattavasti homogeenisempi, kuin tänä päivänä. Haasteet ja mahdollisuudet olivat toki usein eri mittakaavassa riippuen esimerkiksi koulujen koosta, mutta ne olivat kohtuullisen samankaltaisia. Oli helppo vertailla ja siksi myös saada vertaistukea. Oli helppo laatia yhteisiä ja yleisiä mittareita toiminnalle ja sen laadulle tai tehokkuudelle.

Kriisistä kriisiin kuljettuamme on kuitenkin tapahtunut erilaistumista ja erikoistumista. Pandemian ensi metreillä moni opiskelijakunta kohtasi tilanteita, jotka tuntuivat vuorilta. Sekä koulut että opiskelijat katsoivat opiskelijakuntiin päin, kun tarvittiin nopeaa reagointia ja poikkeuksellisia innovaatioita yhteisöllisyyden tukemiseen ja uusien toimintamallien luomiseen. Samaan aikaan edunvalvontatarpeet lisääntyivät merkittävästi. Ja resurssit niukentuivat entisestään jäsenmäärien laskiessa ja merkittävien tulonlähteiden, kuten tapahtumien, ehtyessä.

Samaan aikaan, kun opiskelijakunnilta odotettiin enemmän, myös omat prosessit piti miettiä uusiksi. Varmasti monessa opiskelijakunnassa on käännelty urakalla kiviä, kun on pohdittu, miten kaikista odotuksista selvitään samaan aikaan, kun on pitänyt ratkaista sisäisiä työn organisoinnin, motivoinnin ja kuormituksen haasteita.

Kriisit eivät toki ole ohi, eikä suvantovaiheesta voi puhua maailman mylleryksessä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että paine on luonut timantteja. Monissa opiskelijakunnissa on otettu suuria harppauksia sekä toiminnallisesti että laadullisesti. Samaan aikaan on selkeästi tapahtunut erikoistumista: toiset ovat painottuneet liiketoimintaan, toiset jäsenhankintaan, toiset palveluihin, toiset hankkeisiin. Jotkut jopa useampiin edellä mainituista. Erikoitusmisprosessi on ollut monien tekijöiden summa, johon vaikuttavat muun muassa alueelliset tekijät, verkostot sekä toimijoiden intressit ja taidot.

Tämä erikoistuminen voi olla pieni riski ja ajaa opiskelijakuntia henkisesti erilleen, vaikka meillä kaikilla on yhä sama lopullinen päämäärä -opiskelijoiden parempi huominen. SAMOK on ratkaisevassa asemassa siinä, saadaanko kaikki opittu ja kehitetty kerättyä talteen, koottua ja vietyä siitä tietoa eteenpäin. Eikä vain opiskelijakuntien sisällä, vaan myös ulospäin. Tekemämme kova työ tulee tunnistaa ja tunnustaa myös laajemmin yhteiskunnassa. Ensimmäinen askel tähän on opiskelijakuntien julkinen rahoitus.

Uskon todella, että meillä on paljon annettavaa myös laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tästä hyvänä esimerkkinä on tuutorointi, jonka monet periaatteet olisivat sovellettavissa työelämään ja tuutoreiden tietotaitoa tulisi pystyä paremmin hyödyntämään työelämässä, jota vaivaa kiihtyvissä määrin työvoimapula ja haasteet työntekijöiden hyvinvoinnissa.

Opiskelijakunta on monessa mielessä kuin neuvokas suurperheen vanhempi – väsää niukoista aineksista maittavan ja täyttävän aterian. Venyttää penniä loputtomiin ja mitä mielikuvituksemmillisilla tavoilla. Ja tekee sen valittamatta ja sinnillä päivästä toiseen. Ei näytä väsymystään ja nauraa hersyvästi vaikeuksille. Se, jonka läsnäoloa ja toimintaa pidetään helposti totuttuna itsestäänselvyytenä, mutta jonka puoleen käänytään vaikeuksien kohdatessa. Enemmän, kuin tekijöidensä summa.

Eiköhän siis olisi jo aika, että saamme tekemästämme työstä myös ansaitsemamme korvauksen.

Kirjoittaja: Julia Nikusaari, ehdokas SAMOKin puheenjohtajaksi vuodelle 2023