Olen n. 1,5 vuotta opiskellut korkeakoulussa sosionomilinjaa ja suorittanut opintoja monimuotona, koska työskentelen samalla R3 romaninuori -hankkeessa. Työn ja opiskeluiden yhdistäminen on ajoittain tuntunut raskaalta, mutta olen silti nauttinut opiskeluistani sekä työstäni. Työni ja opiskelut ovat aihepiireiltään olleet usein hyvin yhtenevät ja siksi ovatkin menneet käsikädessä keskenään. Romaninuori-hankkeessa neuvotaan asiakkaita arkeen liittyvissä asioissa sekä tuetaan koulutukseen ja työllisyyteen liittyvissä poluissa.  Ennen romaninuori-hanketta työskentelin Helsingin kaupungilla avustajana ja koulutyö on minun sydäntäni lähellä vieläkin ja tähtäimessä on valmistuttuani päästä työskentelemään kuraattoriksi tai ehkäpä opinto-ohjaajaksi. Olen aina työskennellyt lasten ja nuorten kanssa palkkatyössä tai vapaaehtoisesti.  Jossain vaiheessa luin teologiaa Isossa Kirjassa ja siellä myös erikoistuin lapsi- ja nuorisotyöhön sekä kävin, jopa tekemässä Ukrainassa 3kk lähetysharjoittelujakson. 

Nykyisen hanketyön aikana olen kohdannut työni puolesta paljon romaninuoria, jotka haluavat lähteä saavuttamaan unelmiaan ja ottavat askeleita kohti koulutus- sekä työmaailmaa. Paljon on koulutuspolkuja kehitetty ja niissä on haluttu ottaa huomioon myös yksilöllisesti opiskelijat sekä heidän tarpeensa. Kuitenkin olen usein törmännyt työni kautta siihen, että opiskelussa romaninuoret kokevat harjoitteluihin pääsemisen vaikeaksi. Harjoittelut ovat yksi tärkein osa opiskeluita ja positiivisena kokemuksena antavat motivaatiota opiskella loppuun asti sekä kannustaa eteenpäin. Harjoittelu antaa myös mahdollisuuden tutustua käytännössä siihen, mitä he opiskelevat. Jos pelkästään harjoitteluun pääseminen koetaan niin vaikeaksi, niin miten romaninuoret kokevat töihin pääsemisen olevan mahdollista? Tällainen vaikuttaa kenen tahansa opiskelumotivaatioon ja varsinkin jos edustat vähemmistöä ja koet olevasi altavastaajana yhteiskunnan opiskelu-/työmaailmassa. Vaikka asiat eivät saisi olla näin, mutta usein todellisuus on eri, miten me haluaisimme asioiden olevan ja yhdenvertaisuus voi tuntua vain kauniilta ajatukselta nuoren mielessä.  Tällaiset kokemukset harvoin kannustavat ketään viemään opiskeluita loppuun ja siksi harjoittelumahdollisuuksiin kannattaakin panostaa yhteistyössä koulutusyksiköiden ja työyhteisöjen kanssa enemmän.

Olen myös itse saanut kokea miltä tuntuu, kun oma taustani ja se mitä minä edustan on esteenä sille, etten päässyt haluamaani paikkaan harjoitteluun. Kun opiskelin ompelu- ja suunnittelualaa, niin harjoittelupaikka tuntui olevan todella tiukassa. Kaikki paikat mihin hain sulkivat harjoittelumahdollisuuden ja ilman sanoja pystyi ymmärtämään, miksi harjoittelupaikkojen ovet sulkeutuivat.  Onneksi opettajani ei antanut periksi ja kannusti meitä sekä oli itse mukana, kun soitimme eri paikkoihin. Tähän vaadittiin kuitenkin opettajan sydäntä sekä omaa aikaa, että hän halusi antaa oppilaalleen sen mahdollisuuden sekä asettautui meidän oppilaiden tukijaksi. Itse olenkin miettinyt, että jos koulut tekisivät enemmän yhteistyötä työyhteisöjen kanssa ja sopisivat harjoittelusopimuksia jo valmiiksi, niin auttaisiko se tilannetta, että jokainen opiskelija voisi kokea yhä enemmän osallisuutta ja yhdenvertaisuutta muiden opiskelijoiden kanssa taustastaan huolimatta. Antaisiko tällainen mahdollisuuden kaikille ja kannustaisi jaksamaan unelmien tavoitteluun sekä saavuttamaan niitä? Tietenkin opiskelijan pitää itsekin olla aktiivinen ja etsiä sopivaa harjoittelupaikkaa, mutta työyhteisön kanssa sovituilla harjoittelupaikoilla voitaisiin avittaa niin, että mahdollisimman moni saisi paikan ja saisi kokemuksen harjoittelusta sekä samalla työelämästä.

Viestini onkin työyhteisöille, että kohdataan ihmiset taustojen takaa ja annetaan heille mahdollisuuksia! Kaikille opiskelijoille terveiset, että yrittäminen palkitaan lopussa, jaksaa jaksaa!           

Tamara Åkerlund
ikuinen opiskelija

**
SAMOK kampanjoi tänä syksynä saavutettavamman korkeakoulutuksen puolesta. Tämä blogi on osa kampanjaa #moninainenAMK