Korkeakoulujen valintaprosessit ovat muuttuneet valtavasti viimeisen puolen vuosikymmenen aikana. Olen itse valmistunut toiselta asteelta keväällä 2017, jolloin uudistuksista oli voimassa vasta paljon puhututtaneet ensikertalaiskiintiöt, joilla osa paikoista varataan sellaisille, jotka eivät ole ottaneet vastaan korkeakoulupaikkaa 2014 jälkeen tai joilla ei ole korkeakoulututkintoa.
Seuraavana keväänä korkeakouluhaku ei saanut enää edellyttää pitkäkestoista valmentautumista, eli valintakokeiden piti kyetä asettamaan opiskelijat paremmuusjärjestykseen aiempaa kevyemmillä ennakkomateriaaleilla. Vuonna 2019 pääsin itse opiskelemaan, eikä uusiin muutoksiin tarvinnut perehtyä, kunnes keväällä 2020 oli jälleen mullistuksen aika: valtaosa korkeakouluun päässeistä tuli valituksi todistuvalinnalla, jossa sisäänpääsyn ratkaisee ammatilliseen perustutkinnon tai ylioppilastodistuksen arvosanojen määrittämä pisteytys.
Ammattikorkeakoulut järjestivät ensimmäisen koronakeväänä myös ensimmäistä kertaa yhteisen valintakokeen. Muutos oli iso, sillä se korvasi suuren määrän aiemmin käytössä olleita valintakokeita. Tänä keväänä yhteinen valintakoe järjestetään ensimmäistä kertaa myös englanninkielisiin tutkintoihin hakeneille.
Suurempien muutoksien kanssa samaan aikaan avoimen korkeakoulun merkitys myös hakuväylänä on kuin varkain lisääntynyt. Enää avoimessa opiskelu ei olekaan vain yksittäisiä opintojaksoja joiden avulla kerryttää hyödyllistä osaamista ja joita voi hyväksilukea opiskelemaan päästessä. Ne ovat vaan esimerkiksi polkuopiskelua, jossa ero tutkintoa suorittaviin opiskelukavereihin ei itse opinnoissa juuri näy. Eri aloilla ja eri korkeakouluilla on eri tapoja toteuttaa avoimen kautta tapahtuvaa valintaa. Joissakin kaikki polkuopiskelijat voivat esimerkiksi tietyn määrän opintoja suoritettuaan automaattisesti päästä tutkinto-opiskelijaksi, toisaalla paikoista kilpaillaan muiden polkuopiskelijoiden kautta.
Lähitulevaisuudessa ei ole näköpiirissä suuria muutoksia, joten onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään, miten nykyjärjestelmä toimii, ja miten sitä olisi syytä vielä kehittää. Uusien hakijasukupolvien kannalta on hyvä, että suuret muutokset on nyt tehty, ja korkeakouluopintoja suunnittelevan ei tarvitse perehtyä suuriin tuleviin uudistuksiin. Lisäksi esimerkiksi tietoa hakemisesta tarjoava ammattikorkeakouluun.fi -sivusto on mielestäni erinomainen osoitus lisääntyneen yhteistyön hyödyistä hakijan kannalta.
Todistusvalinnan lisääntyminen on myös helpottanut toisella asteella menestyneiden siirtymistä korkeakouluun, ja on hyvä, että myös ammatillisen perustutkinnon suorittanut voi saada hyötyä todistuksestaan hakiessaan korkeakouluun.
Samalla uudistukset ovat siirtäneet hakijoihin kohdistuvaa kuormitusta aiemmaksi, ja mediassa on näkynyt varsinkin lukiota käyvien huolestuttavia kokemuksia kuormituksen lisääntymisestä. Eri puolilta maata on myös kerrottu todistusvalinnan vaikuttavan lukiossa opiskeltaviin aineisiin, esimerkiksi pitkää matematiikkaa valitaan aiempaa enemmän, ja lyhyitä kieliä vähemmän.Tämä on toki aivan luonnollinen seuraus: sitä mitä todistusvalinnassa painotetaan, kannattaa myös lukiossa painottaa jos haluaa parantaa mahdollisuuksiaan tulla valituksi suoraan todistuksella. Kääntöpuolena ainevalinnat vaikuttavat yksipuolistuvan, ja paine pärjätä opinnoissa lisääntyvän, kun todistusvalinta näyttäytyy ensisijaisena tapana päästä opiskelemaan.
Ensikertalaisuuskiintiöt lisäävät samaan aikaan painetta päättää kerralla “oikein”, opiskelupaikkansa. Tilastojen mukaan kiintiöiden merkitys ei ole valtava siinä, ketkä pääsevät opiskelemaan, mutta kuormituksen aiheuttajana pakollinen ensikertalaisuuskiintiöt on merkittävä. SAMOK on suhtautunut ensikertalaisuuskiintiöihin kriittisesti niiden säätämisestä lähtien. Helppo tapa yksinkertaistaa opiskelijavalintoja olisikin ensikertalaisuuskiintiön poistaminen mahdollisimman pian.
Keventyneet valintakokeet ja suoravalinta todistuksen avulla ovat tuoneet myös uudenlaisia haasteita korkeakouluille: hakijat eivät tule perehtyneeksi alaan välttämättä juuri lainkaan ennen opintojen alkua. Lisäksi opiskelijoiden soveltuvuuden mittaaminen lähinnä korkeakouluvalmiuksia mittaavan kokeen tai toisen asteen menestyksen perusteella jättää katveeseen ominaisuuksia, joita aiemmin voitiin mitata esimerkiksi ryhmätehtävillä.
Opiskelen itse sosiaalialaa, ja koen, että tällä alalla on erityisen paljon riskejä sille, että opiskelemaan päässeet huomaavatkin opintojen alettua, että eivät sovellukaan alalle. Vielä on liian varhaista sanoa valintatapojen muutosten vaikutuksia pidemmällä tähtäimellä. Toivottavasti korkeakoulut pystyvät hakijaviestinnällä, valintakokeita edelleen kehittämällä sekä opetusta hienosäätämällä vastaamaan näihin haasteisiin.
Kaiken kaikkiaan uudistuksissa on mielestäni ollut hyviä tavoitteita joissa on osin onnistuttu, mutta toteutuksessa on vielä paljon ongelmia ratkaistavana. Korkeakouluopintoja suunnittelevien elämää tulisi pyrkiä helpottamaan järjestelmää edelleen selkeyttämällä ja yksinkertaistamalla, ja varmistaa riittävä tuki opinto-ohjauksessa, jotta hyvät tarkoitukset eivät käänny itseään vastaan. Suomi tarvitsee hyvinvoivia korkeakoulutettuja ihmisiä, ja opiskelijavalinnat eivät ole merkityksetön osa tavoitteeseen pääsyä.