Päätoimisista opinnoistani on kulunut vuosia. Lopulta – en nopeiten enkä kiitettävin arvosanoin -valmistuin ja vieläkin opiskelu jatkuu niin työssä kuin vapaa-ajalla. Sen lisäksi, että elämä on ihmisen parasta aikaa, on se parhaimmillaan myös jatkuvaa oppimista ja itsensä haastamista. Siihenkin ohjattu opiskelu tiimitöineen meitä valmistaa.
Opiskeluaikana minua kiinnostivat ympäristökysymykset, erityisesti maankäyttö ja rakentaminen. Totta puhuen muu aika kului ainejärjestötoiminnassa ja opiskelukavereiden kanssa illanistujaisissa, opiskelijasoluissa lautapelejä pelaten ja väittelyharjoituksia tehden. Aivotutkimus ei tuolloin ollut päässyt todistamaan unen ja ravinnon merkitystä, ja vallalla oli käsitys, ettei opiskelija tiukan paikan tullen tarvi paljon kumpaakaan. Tentteihin lukeminen saattoi jäädä viime tippaan, mutta virheistä yleisin oli tenttiä edeltävänä iltana yrittää hyödyntää omien tai kavereiden luentomuistiinpanojen antia. Ne eivät koskaan olleet niin loogisia ja yhteenvedonomaisia, kuin luennoilla kuvitteli, vaan lähinnä tajunnanvirrassa leijailevia irrallisia sloganeja kahvitahrojen kehystäminä, ja yöpaita päällä solusta toiseen toimitettujen muistiinpanojen merkitys ei näin jälkikäteen arvioituna tainnut olla paperien opetuksellisessa sisällössä vaan yhteisöllisyyden tuomassa turvassa hätätilassa.
Opiskelu on paljon muutakin kuin sitä valitun oppiaineen tiedollisten tavoitteiden saavuttamista. Se on itsenäistymistä ja vastuun ottamista omasta arjesta, toimimista vuorovaikutuksessa uuden oppimisympäristön kanssa, tutustumista uusiin ihmisiin, opiskelukavereihin, asuinkavereihin, toimimista yhdessä eri verkostoissa.
Lainsäädäntömme kieltää viranomaisten ja koulutuksenjärjestäjän taholta tapahtuvan syrjinnän ja yksi sen muoto on esimerkiksi kohtuullisten mukautusten epääminen. Mukautuksia tarvitaan, mikäli yleinen esteettömyys ja saavutettavuus ei palvele yksilöä hänen vammastaan johtuvan tarpeen edellyttämällä tavalla. Matti Laitinen ja Paula Pietilä (2011, 69) ovat pohtineet artikkelissaan suomalaisten korkeakoulujen esteettömyyttä. He määrittelevät esteettömän ympäristön kaikille yhdenvertaiset toiminnan ja olemisen mahdollisuudet sisältäväksi fyysiseksi, psyykkiseksi ja sosiaaliseksi tilaksi. Vammaistutkimuksessa esitettyjen näkökulmien mukaan vammaisuus ei johdu yksilön elimellisestä sairaudesta, vaan pikemminkin vammaiset henkilöt toiseuttavista yhteiskunnan rakenteista ja kielellä luodusta sosiaalisesta todellisuudesta.
Onko opiskelu sitten kaikille saavutettavaa. Väittäisin, että fyysinen esteettömyys saattaa julkisissa opetustiloissa olla paikoin säännöstenmukaista. Olemme silti vasta lähtökuopissa tosiasiallisen yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden tiellä opintojen saavutettavuudessa kaikille. Esteettömyystyölle on kaiken ohella turvattava pysyvä valtion rahoituspohja. Viimeisin konkreettinen takaisku opiskelujen saavutettavuuden tavoittelussa oli esteettömyysnormien heikennys opiskelija-asuntojen osalta. Oikea käsite normien heikennykselle ei tietenkään ole juhlapuhemainen takaisku, vaan syrjintä, jonka Suomi yhä niin lainsäätäjänä kuin valtiona sallii. Se tapahtuu mm. olemalla tunnistamatta syrjintää, jättämällä tutkittavaksiottamatta syrjintätapauksia, olemalla myöntämättä riittäviä yksilöllisen tarpeen mukaisia palveluja, tuottamalla ja ylläpitämällä syrjiviä pysyviä rakenteita ja olemalla toimeenpanematta syrjinnänvastaisia ohjelmia ja sanktioimatta yhdenvertaisuustoimien laiminlyönti.
Kun opiskelijoiden koko toimintaympäristö ei ole saavutettavaa ja syrjintävapaata edes fyysisen esteettömyyden suhteen, voimme ajatella mikä määrä syrjintää piiloutuu ’aina on toimittu näin’ -toimintakulttuureihin ja asenteisiin. Vastuu perusoikeuksien toteuttamisesta kaatuu silloin yksilöiden harteille yksittäistapauksessa. Opettajat, opiskelukaverit ja koulun henkilökunta ovat paljon vartijoina yhdenvertaisuuden toteuttajina, jokainen kohtaaminen on merkittävä ja vaikuttaa kumpaankin ihmiseen.
Auringonpisaroita,
Terhi Toikkanen
Kynnys ry, lakimies
[email protected]
**
SAMOK kampanjoi tänä syksynä saavutettavamman korkeakoulutuksen puolesta. Tämä blogi on osa kampanjaa #moninainenAMK