Korkeakoulujärjestelmämme nykyinen rahoitusmalli on ajautumassa nollasummapeliin, jossa suoritteiden määrä jyrää laadun ja vaikuttavuuden. Opiskelijoiden työssäkäynti taloudellisesta pakosta ja ohjauksen kohtaanto-ongelma on paradoksaalisesti hidastanut niitä valmistumistavoitteita, joita nykyinen rahoitusmalli alunperin painotti. Ensikertalaisuuskiintiö ja yhden opiskeluoikeuden sääntö vievät painotusta entistä selkeämmin tutkintosuorituksiin, mikä uhkaa jättää huomiotta tarpeen jatkuvalle oppimiselle. Rahoitus ammattikorkeakoulun aloituspaikkaa kohden on tosiasiallisesti puolittunut viimeisen vuosikymmenen aikana paikkojen lisääntymisestä huolimatta.

OECD:n Education at a Glance -tietojen mukaan Suomessa tutkinnon läpäisyajat ovat toki kansainvälisesti vertailukelpoisia. 77 prosenttia aloittaneista valmistuu kolmen vuoden sisällä tavoiteajasta. Järjestelmämme suurin hyödyntämätön potentiaali piilee kuitenkin koulutuspolkujen nivelvaiheissa ja koulutuksellisen tasa-arvon puutteissa. Vain 26 prosenttia niistä nuorista aikuisista, joiden vanhemmat eivät ole suorittaneet toisen asteen koulutusta, saavuttaa korkeakoulututkinnon. Vastaava luku korkeakoulutettujen vanhempien lapsilla on 70 prosenttia.

Suomen haasteena on myös hälyttävän alhainen siirtymä ammatilliselta toiselta asteelta korkeakouluun (36,7 %), kun esimerkiksi Norjassa vastaava luku on noin 90 prosenttia. Nykyinen, vain ensimmäisiin tutkintoihin fokusoiva rahoitusmalli ei riittävästi tunnista resursseja, joita vaaditaan moninaistuvan opiskelijajoukon tukeen, ohjaukseen ja väyläopintojen aitoon avaamiseen.

Käsitys kustannustehokkuudesta, jossa koulutusresurssit kannattaisi kohdentaa vain valmiiksi vahvimmasta sosioekonomisesta taustasta tuleville, on kansantaloudellisesti kestämätön. Monimutkaistuva maailma ja viheliäiset ongelmat vaativat ratkaisuiksi monialaista, eri taustoista kumpuavaa ajattelua, jota liian homogeeninen osaajajoukko ei pysty tuottamaan. Panostukset moninaistuvan opiskelijajoukon tukeen ja ohjaukseen olisivat strateginen investointi, jolla varmistetaan koko inhimillisen pääoman käyttöönotto valmistumisen jälkeen.

Työelämä muuttuu nopeammin kuin tutkintorakenteet. Suomalaisten perustaidot ovat edelleen huippuluokkaa, mutta se ei riitä, jos rakenteet ovat jäykkiä. OECD:n PIAAC-tutkimuksen mukaan Suomen aikuisväestön laskennalliset taidot ovat yhä huippuluokkaa, ja korkea osaaminen korreloi vahvasti jatkuvaan oppimiseen osallistumisen kanssa (80 % vs. 25 %). Matalasti koulutettujen nuorten aikuisten työttömyys on kuitenkin 23 prosenttia – selvästi yli OECD:n keskiarvon. Teknologian kehittyessä ja tekoälyn tuomassa murroksessa tutkintomäärien lisääminen yksinään ei riitä väyläksi osaamisen täsmätarpeisiin.

Pelkkä suoritemäärien kyttääminen ei siis riitä takaamaan laatua tai tieteenvapautta. Rahoitusmallin tulisi tunnistaa tutkintoa lyhyemmät osaamiskokonaisuudet ja tukea jatkuvaa oppimista läpi työuran, jotta voimme vastata tekoälykehityksen kaltaisiin haasteisiin. Tunnistamalla erilaisten oppijoiden tarpeet ja resursoimalla ohjausta sen mukaisesti, vältetään koulutuksen keskeytyksiä. Täten myös ne opiskelijat, joilla ei ole korkeakoulutettua kotitaustaa, kiinnittyvät työelämään ennakoidummin. Pelkkä ”helpoimpien” tapausten kouluttaminen jättää valtavan osan yhteiskunnan potentiaalista hyödyntämättä.

Kirjoittaja Samuli Leppämäki, SAMOKin korkeakoulupolitiikan erityisasiantuntija