Olen aina ollut tukka putkella menijä – perinteinen multitaskaaja, aktiivinen milleniaali. Ylisuoriutuja myös vapaa-ajalla. On työt, korkeakouluopinnot, laaja ystäväpiiri, liikuntaharrastukset, järjestötoiminta, sekä tuhannet erilaiset kissanristiäiset. Viikonloppuisin pitää keksiä aina jotain kivaa aktiviteettia: lähteä mökille toiselle puolelle Suomea, organisoida 30:lle ihmiselle pikkujoulut ihan muuten vain tai vähintäänkin käydä joogassa perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina jos kyseessä on “rento kotiviikonloppu”. En tiedä, onko väärin sanoa ääneen, mutta sanonpahan kuitenkin. Kulunut vuosi kaikessa kamaluudessaan on jotain, mitä olen tietämättäni tarvinnut koko elämäni.

En missään tapauksessa sivuuta tai vähättele sitä, että korona-aika on heikentänyt monen hyvinvointia, vaikeuttanut nuorten opintoja ja lisännyt mielenterveysongelmia ja yksinäisyyttä. Mutta minunlaiselleni ihmiselle koko maailman pysähtyminen herättää myös helpotuksen tunteen: nyt ei tarvitse eikä saa.

Alku oli hyvin raskas, kuin addiktoituneelta katkaistaisiin yllättäen kaikki nautintoaineet. Muistan edelleen elävästi istuneeni yksiössäni ja haukkoen henkeäni, kun ajattelin seuraavien kuukausien ajalta tyhjentynyttä kalenteriani. Joudunko tosiaan nyt vain OLEMAAN TÄSSÄ?

Hauskinta tässä dramaattisessa reaktiossani on se, että ei kalenterini todellisuudessa ollut tyhjentynyt. Työt ja yliopistoluennot olivat siellä edelleen, vaikkakaan nyt niiden takia ei tarvinnut poistua kotoa. Kalenterini oli tyhjentynyt nimenomaan vapaa-ajan menoista, itse itselleni hamstraamista vastuista, harrastuksista ja erilaisista tilaisuuksista.

Joka tapauksessa, tämän uudenlaisen hitaan ja kotipainotteisen elämäntyylin takana oli kivinen opettelun tie. Kuitenkin kun pääsin sen makuun, huomasin sen ihanuuden. Minulla oli syy sanoa hetkeksi kaikelle ylimääräiselle ei. Viikonlopun alkaessa minun ei tarvinnut kiireellä pakata tai valmistautua tuleviin menoihin. Arki-iltoja ei tarvinnut täyttää sosiaalisia velvollisuuksia hoitamalla. Pystyin laittaa kaikessa rauhassa ja hitaasti ruokaa, koska minulla ei kirjaimellisesti ollut enää mitään menoa koko iltana. 

Mikä kulttuurissamme on vialla, että tarvitaan maailmanlaajuinen pandemia, jotta koen olevani oikeutettu rauhoittumaan ja lepäämään, kieltäytymään kutsusta illalliselle tai skippaamaan harrastuksen, koska väsyttää?

Voisin sanoa, että olen löytänyt aivan uuden rauhallisuuden elämääni, joka oli ennen hyvin hektistä. Kiirettä pidetään usein jollain kierolla tavalla onnistumisen merkkinä (aivan syyttä). Jatkuva stressi ja väsymys ajavat usein pidemmällä aikavälillä vain uupumiseen. Hosuminen ja multitaskaaminen eivät lisää tehokkuutta tai suorituskykyä. Omalla kohdallani tylsyys ja hitaus ovat itseasiassa lisänneet mielenkiintoa tavallisia arjen asioita, kuten siivoamista tai laskujen maksamista kohtaan. Nämä ovat askareita, joihin olin aina ennen liian väsynyt tai liian kiireinen.

Nyt en voi kuin vain ihmetellä: Miten ihmeessä olen aiemmin yhdistänyt kaiken mahdollisen ja vieläpä liikkuen paikasta toiseen? Miten tunnit vuorokaudessa ovat riittäneet? Enkö ollut aivan mahdottoman väsynyt? Muistan hämärästi, että liikkumistyylini päivien aikana muistutti juoksua, ja olin usein kärttyinen hitaille ihmisille, jotka kävelivät tielläni.

Mikä kulttuurissamme on vialla, että tarvitaan maailmanlaajuinen pandemia, jotta koen olevani oikeutettu rauhoittumaan ja lepäämään, kieltäytymään kutsusta illalliselle tai skippaamaan harrastuksen, koska väsyttää? Olen aidosti huolissani alle 30-vuotiaiden uupumisesta ja loppuunpalamisesta, sillä yhteiskunta vaatii ja he vaativat itseltänsä hyvin paljon lähes jokaisella elämän osa-alueella. Samaan aikaan on selviydyttävä töiden ja opintojen ristitulesta, mahdollisesta heikosta taloudellisesta tilanteesta ja epävarmasta työllisyysnäkymästä, sosiaalisen elämän ylläpitämisestä, itsensä kehittämisestä ja uran luomisesta vapaa-ajan toimilla, somen päivittämisestä ja seuraamisesta, maailmantilaa koskevista huolista ja ilmastoahdistuksesta, omasta psyykkisestä hyvinvoinnista ja omasta fyysisestä hyvinvoinnista.

Toki kaipaan ja odotan sitä aikaa, kun voin taas matkustaa aamulla rättiväsyneenä töihin ja käydä lounaalla työkavereiden kanssa. Sitä kun pääsen festareille ja sitsaamaan. Kun suunnittelen ystävien kanssa reissuja viikonlopuille ja lomille. Haluan kuitenkin myös pitää kiinni oppimastani: kaikkea ei tarvitse tehdä. Aina ei tarvitse olla kiire. Arkipäivän kohokohtia voivat olla kävely lähipuistossa tai hyvä itse tehty ruoka. Tai ihan vain kotona pysyminen tekemättä mitään.

Jenna Kiiskinen
Järjestöpalveluiden asiantuntija

Jenna vastaa työssään SAMOKin tapahtumista ja liiton palveluiden kehittämisestä. Hänen yhteystietonsa ja kuvauksen siitä, missä asioissa häneen voi olla yhteydessä, löydät nettisivuiltamme. Ole yhteydessä koska vaan – autamme mielellään asiassa kuin asiassa AMK-opiskelijoihin liittyen!

SAMOK Behind the Scenes raottaa salaisuuden verhoa! Millaisia hallituksen jäsenemme ovat ja mitä he tekevät päivittäisessä työssään? Odotamme innolla porukkamme toteutuksia, toivottavasti sinäkin. Seuraa somekanaviamme ja pysyt mukana menossa!

Instagram: @samok_fin

Twitter: @SAMOK_FIN

Facebook: samok.fin / Suomen opiskelijakuntien liitto – SAMOK ry